Pyhimys

Oon Heathrown lentokentällä odottamassa vaihtoyhteyttä. Muutan tänään Bostoniin. Sain stipendin Berklee College of Musiciin ja oon siellä nyt sitten vuoden. Lienee ilmeistä, että viime aikoina kaikenlaiset ajatukset ja fiilikset on huuhtoneet mun lävitse poikkeuksellisen voimallisesti, mutta sitähän varten muutokset ovat: Joutuu läpikäymään elämäänsä ja kyseenalaistamaan itseään ja motiivejaan. Siksi muutos on myös niin hiton pelottavaa, ja siksi kai niin monet vain jämähtävät ja valitsevat turtumisen.

Wikipedian mukaan tällä kentällä käy päivittän jopa 200000 ihmistä. Silti mä oon täällä yksin, yksin kaikkien niiden tuhansien tyyppien seassa, ja nää ajatukset ja tunteet on vain mun.

Nyt on Mediumin vika biisi. Sekä Mikko että Arto, joka teki meille kertsiin laulut, olivat molemmat sattumalta lukeneet erästä kirjaa biisinteon aikoihin. Se kertoo tässä hetkessä elämisen merkityksestä, tilanteessa nimeltä nyt elämisestä. Se on itse asiassa aika vaikeaa. Vaikka kyseinen kirja ei olekaan mulle tuttu, on aiheesta kirjoitettu monin eri sanoin, joista toiset on löytäneet mun kirjahyllyyn. Ajan pienimmän yksikön merkitys konkretisoituu mulle juurikin än yy tee nyt tässä nousevia ja laskeutuvia koneita katsellessa paremmin kuin koskaan. En voi takertua menneisyyteen, josta joudun nyt niin konkreettisella tavalla luopumaan, ja toisaalta tulevaisuus on mulle vielä totaalinen mysteeri. En oo voinut turvautua kalenterimerkintöihin, alkaa suunnitella elämääni ”sitten joskus”, sillä en tiedä lukujärjestyksiä enkä tunne opiskelukavereitani. On vain tämä hetki tässä kummallisessa paikassa nimeltä lentokenttä. Tulevaisuudesta tiedän vain sen, että muutaman tunnin kuluttua tulee toinen vastaava hetki lentokoneessa, joka kuljettaa mut uuteen todellisuuteen.

Viimeiset studioäänitykset oli viime viikolla. Maanantaina tehtiin mun laulut ja tiistaina äänitettiin jousikvartettia Nollaan ja Nyttiin. Meininki oli seuraava: 3 x viulu + 1 sello, jotka äänitettiin kahdessa osassa siten, että kolme viulistia soitti kimpassa samaa melodiaa ja sellisti toista melodiaa ja sitten tehtiin samalla setupilla vielä toiset 2 stemmaa. Lopulta me saatiin 4-ääninen satsi (ylin stemma 3 viulua, toinen 3 viulua, kolmas sello, alin sello). Vertailuna kerrottakoon, että tavallisessa jousikvartetissa on 2 viulua, alttoviulu ja sello, jolloin jokainen soitin soittaa yksin omaa ääntänsä. Silloin lopputulos ei ole yhtä elokuvallinen tai mahtipontinen kuin mun käyttämässä 3+1 kvartetissa. Kolme viulistia kun vinguttaa kimpassa, niin siitä tulee jo aika muhkeeta ja sellisti kyllä pärjää, kunhan kirjottaa sen tarpeeksi korkealle. Ja yhteensähän levyllä soi sitten kahdeksan jousta, kun kvartetti soitti kahdet eri stemmat.

Tähän väliin siis video, jotta jaksatte ehkä lukea loppuun asti.

Helsinki-Lontoo lennolla tarjottiin luettavaksi Ilta-Sanomat ja Financial Times. FT:n Life & Arts osion kannessa oli osuvasti onnellisuutta käsittelevä artikkeli. ”The secret of being happy is simply to devote more of our time and attention to the things we already have.” Niinpä niin, pysähtyä hetkeen, katsoa ympärilleen omaan elämäänsä ja vaalia jo olemassa olevia asioita. Vaikka oon täysin samaan mieltä, FT:ssa esitetty ajatus myös mietityttää mua: Oonhan itse opetellut juuri luopumaan niin paljosta. Miten voin vaalia asioita, jos luovun niistä?

Sain äidiltäni sähköpostissa erään runon, joka kiteyttää tän vaalimis/luopumis-paradoksin aika oivallisesti. En muista kuka sen on kirjoittanut, pitää tarkistaa.

Suurta taideteosta on katsottava etäältä.
Niinpä irtaudun välillä tärkeimmistä ihmisistä
katselen kaukaa
tarkastelen elämäni taideteosta.

Näen sen oikeat mittasuhteet.
Kasvaa halu varjella.
Tulee hätä
taistella aarteeni puolesta.

Joten… ehkä sen oman arkensa arvon todella ymmärtää vasta luopumisen hetkellä. Ehkä etäisyyden ottaminen myös kirkastaa sitä, mitkä asiat ovat oikeasti merkityksellisiä. Maailma on nykyään niin hullu paikka, että oman arvojärjestyksensä tarkistaminen on aika ajoin välttämätöntä. Sitä niin helposti eksyy maailman tuuliin ja lähtee vääriin suuntiin. Luopumalla jostain en siis pakene, vaan otan etäisyyttä, jotta näkisin elämäni paremmin.

Yksi hetki, kaksi tapaa nähdä:

Hetkessä elämisen lisäksi mulla on tässä siis toinenkin keskeinen teema – luopuminen. Vasta menetyksen hetkellä ihminen havaitsee kiittämättömyytensä. Yleensä menetys katkeroittaa, mutta eikö siitä kaikesta pitäisi iloita, olla kiitollinen? Miksi jotain menetettyä pitää surra, miksei voi olla kiitollinen siitä tietoudesta, että on ollut hyvien asioiden ympäröimä? ”En kadu mitään, en vaihtaisi päivääkään”, se on kaikki ihan paskaa. Jos joku oikeasti uskoo tollaseen, ei joko ole elänyt tai valehtelee itselleen. Tietenkin mä kadun asioita. Tietenkin mä oon tehnyt vääriä valintoja. Mutta se on elämää. Ei elämä oo mikään suoritus, jossa katsotaan, kuka saa eniten pisteitä. Hyvä elämä on jotain ihan muuta kuin ulkoista menestystä. Voi se toki olla myös sitä, mutta elämäänsä on turha perustaa sellaiselle. Mediumin menestyminen ei tee musta tai Mikosta hyvää ihmistä (ylimielisen egoistin se kyllä voi tehdä), eikä sen floppaaminen huonoa – ainoastaan se, miten suhtautuu omaan itseensä merkitsee.

Samaisesta syystä en oo jaksanut alkaa sen kummemmin tilittää esimerkiksi mun Poko-kuvioista. Toki se oli monella tavalla niin väärä valinta kuin voi olla, mutta toisaalta se oli mulle hyvä mahdollisuus oppia ja saada näkemystä. Totuus näkyy eri aikoina niin eri valossa, joten menneisyyden valintojen tuomitseminen on turhaa, sen sijaan niistä pitäisi yrittää löytää jotain rakentavaa. Kun oppii olemaan tuomitsematta ja arvostelematta itseään, lopettaa myös toisten tylyttämisen. Se on aika vapauttava tunne itse asiassa.

Ehkä mulle omaan arkeensa (eli tähän hetkeen) keskittyminen vaatii kaiken tämän luopumisen ja etäisyyden ottamisen. Eräskin tampereenaikainen tyttökaverini totesi, että sillä on vahva tunne siitä, että tää etäisyys tulee lähentämään meitä. Niinhän se on, elämä on paradoksi.

Mitä Mediumiin tulee, levy on nyt käytännössä valmis. Arttu (ei jousiäänityksissä ollut Juntunen, vaan Peljo) tekee miksauksia ja me kommentoidaan niitä. Mikko päätti, että tuskin haluaa tehdä näitä keikkoja mun ollessa poissa. Riipuen julkaisuaikataulusta jokin kiertue tulee kun on tullakseen, ameriikan tyyliin lennän luultavasti sitä varten Suomeen. Ja ei, Monsp ei kustanna mun lentoja, ne vähennetään suoraan mun liksoista. Mutta pääsenpähän morjestelemaan tuttuja. : ) Ja jos tähän loppuun mun musisoinnista noin muuten, niin jatkossa laajemmin systeemeistä löytyy mun omalta sivulta. Jee. Se tulee olemaan jonkinlainen käyntikortti tai CV sitä varten, kun tuolla Ameriikan raitilla hilluu.

Nyt. Otan etäisyyttä,
tarkastelen oman elämäni taideteosta.

Hyvää syksyä,
törmäillään täällä virtuaaliuniversumissa.
Anni